Apulainen

- Minä en halua apulaista.

- Mutta kun kaikilla on apulainen täällä. Olen löytänyt sinulle todella hyvän apulaisen, Kushumin. Kristityn naisen, kahden teini-ikäisen äidin, jonka olen tuntenut todella pitkään. Kushum on poikakodin ruokariksakuskin vaimo. Kushumin lapset on kasvaneet jo niin isoksi, että Kushumin ei tarvitse enää sen takia olla kotona. Siestan aikana tietysti Kushum menee kotiin, niin kuin kaikki muutkin, mutta palaa sitten taas iltapäiväksi töihin.

- Mutta kun... minä en tarvitse kotiapulaista.

- Totta kai sinä tarvitset apulaista, hämmästyy suomalainen kollegani, joka on asunut maassa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. "Usko pois, hyvä apulainen on korvaamaton. Omaani en vaihtaisi enkä antaisi pois mistään hinnasta".

- Mutta kun... apulainen. Jotenkin se ajatus tuntuu niin siirtomaa-aikaiselta ja aikansa eläneeltä. Onhan nyt jo hyvänen aika vuosi 2000! Enhän minä ole Suomessakaan koskaan tarvinnut mitään kotiapulaista. Ja ajatuskin siitä että joku vieras ihminen pyörisi tässä meidän kotona joka päivä touhuamasssa. Siis minkä ihmeen takia?

Näen että kollegani kasvoilla käy ilme, jonka tulkitsen turhautumiseksi.
- Kuule, mitä jos kuitenkin nyt ensin tapaisit Kushumin. Ja antaisit Kushumin auttaa tämän kuukauden, jonka olette täällä lastenkodilla ennen kielikouluun lähtöä. Onhan tässä asunnon siivoamisessa ja kalustamisessa kuitenkin iso homma. Ja Nikonoakin vasta kahdeksan kuukauden ikäinen ja täällä kun on vain sideharsovaippoja ja pesukonettakaan vielä ei ole ja... Päätät sitten että onko Kushum sellainen jonka haluat jatkavan vai että etsitäänkö joku toinen.

- Okei. Jos katotaan nyt tää kuukausi alkuun, mutta ei nyt vielä luvata Kushumille mitään.

Kollegani lähtee hakemaan apulaista paikalle silkkisarin helmat hulmuten. Kollegani on käyttänyt saria jo kaksikymmentä vuotta. Huokaisten nousen ylös eteisaulan korituoleilta ja olen samantien lentää nenälleni. Himputin sari, manailen. Nyin hermostuneena sarin laskoksia takaisin poimuille ja katson tummaksi läikittyneestä eteisen pienestä peilistä kuvajaistani. Asu tuntuu niin oudolta, kuin ilmalta. Käytännössä tuntuu että minulla on päällä puuvilla-alushame ja pieni puuvillainen napapaita. Sarin kangas on niin ohutta, että vaikka sitä on kuuden metrin matkan kieputettuna ympärilleni, sari tuntuu viileältä ja kevyeltä. Silitän upouutta sariani, jonka pukemista olemme tänään harjoitelleet. Olin kapinoinut sarin tarpeellisuutta, mutta alistunut kuullessani että: "Totta kai sinun pitää käyttää saria, ei aikuinen nainen voi kulkea täällä muussa asussa!". Olemme olleet maassa vasta pari päivää, alkuaika pääkaupungissa tehden ostoksia (sarin osto on kyllä ihan oma tarinansa) sekä hoitaen virallisia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Tässä maassa mitä ilmeisimminkin rakastetaan leimoja! Tämä apulaiskeskustelu on noussut taas pintan, sillä olemme juuri tulleet katsomaan tulevaa asuntoamme Faridpurin lastenkodin kampusalueella. Tarkoituksena on olla täällä muutama viikko ennen kielikouluun lähtöä Dhakaan. Kaksikerroksinen tyttökodin johtajan asunto on tehty betonista ja tämä toinen kerros johon olemme muuttamassa on rakennettu "niiden suurten tulvien jälkeen", jolloin alakerran asunto oli kokonaan veden alla. Kaukana on ne ajat, jolloin kampusalueella asui useampi suomalainen työntekijä. Kielikoulun jälkeen jäisimme tänne ainoiksi suomalaistyöntekijöiksi poikakodin johtajan lähtiessä vuoden suomilomalle.

Kärpänen pörrää keittiön ikkunalla, näkymä avautuu pellolle. Peltoaukiolla on muovipressusta tehtyjä asumuksia. "Mustalaisia. Tulevat ja menevät. Voi olla että huomenna ovat jo lähteneet." minulle kerrottiin, kun aiemmin ihmettelin pressukylää. Avaan keittiön ikkunan, se liukuu sivuun. Kärpänen puikahtaa ulos. Avattuani ikkunan, huomaan, että asunnon ikkunalasit eristävän jonkun verran tieltä kantautuvaa jatkuvaa riksakellojen kilinää ja Tata-kuorma-autojen töötötystä. "Korjauta hyöteisverkot", kirjoitan listaan.

Tupakeittiöstä avautuu isot lasiset pariovet. Työnnän ovet auki ja huomaan olevani terassilla, josta avautuu rauhallinen näkymä lastenkodin mangopuutarhaan. Terassi on katettu ja terassia kiertää kattoon asti olevat kalterit, joiden välistä tuuli pääsee vapaasti terassille. Kuvittelen mielessäni Nikonoalle kahluualtaan ja ruokailupöydän...

Kiertelen asuntoa odottaessa. Asunto oli ollut jonkun aikaa tyhjillään entisen johtajapariskunnan palattua kotimaahansa. Lastenkodin työntekijät olivat jo siivonneet makuuhuoneen jossa nukkuisimme ja ilmeisesti pahimmat pölyt ja hämähäkinseitit pyyhkineet pois, mutta vielä olisi siivottavaa. Paljon. Kaikki huonekalut olivat korihuonekaluja, joissa oli värikkäät istuinpehmusteet. Mietin mielessäni olisiko miten kallista hankkia uudet yksiväriset päälliset pehmusteisiin. Yritin kuvitella mielessäni asunnon vähemmän värikkääksi ja kirjavaksi.

Asunnossa oli kaksi makuuhuonetta, olohuone ja iso tupakeittiö. Kylpyhuoneessa pitäisi tehdä jotain, pönttö on ruosteesta ruskea (lähtee varmaan vesihiomapaperilla), ja suihkun virkaa toimitti sanko ja kauha. WC:ssä oli vaaleanpunaiset kaakelit ja pyykkihuoneessa vaaleansiniset. Kaikki asunnon seinät olivat eri väriset: sinistä, lilaa, vihreää, keltaista, pinkkiä...

Kävelen takaisin keittiöön. Keittiössä on ruostumattomasta teräksestä oleva suuri tiskipöytä. Seinässä on vesihana altaan yläpuolella. Hanasta tulee kädenlämpöistä vettä, ilmeisesti katolla olevasta tankista. Silmäilen asuntoa ja kuvittelen sinne verhot, matot, tiskipöydälle astiankuivaustelineen. Keittiössä on vanha kaasuliesi ja kaksi valtavan suurta jääkaappia. Avaan jääkaapin oven. Jep, kloriittia tarvitaan. Kirjoitan ostoslistaan vesihiomapaperi, kloriitti, tilaa uusi peili eteiseen, päällystä korituolien pehmusteet. Valkoista maalia seiniin... ja kyllä, valkoista ehdottomasti myös lattiaan. Lattia on tumman kiiltävän harmaata betonia. Okei, onhan keittiön varustelutaso vielä vähän puutteellinen, mutta että apulainen... Vaikka lämmintä tiskivettä ei olekaan ja astianpesukoneesta ei kai voi haaveillakaan, niin mihin tarvitsen apulaista, kun kuitenkin on hella ja jääkaappi ja kattilat ja...

Ovikello kilahtaa. Kiiruhdan takaisin aulaan. Leveäsi hymyilevä Probhudan tervehtii minua runsain sanakääntein englanniksi ja esittelee sitten seurassaan olevan pienen hennon naisen. Naisella on sininen puuvillasari ja kummassakin ranteessa paksut punaiset muoviset rannerenkaat. Musta tukka on vedetty tiukaksi sipuliksi niskaan. Silmät ovat kirkkaat ja tuikkivat.
- Sister, bhalo atchen, amar nam Kushum.
Kättelemme. Puristus on luja ja vahva. Kushumin käsi pieni ja karhea.

Probhudan on yksi englantia puhuvista lastenkodin työntekijöistä. Hän kertoo että kollegani jäi juttelemaan Samin kanssa toimistoon joten hän lupasi toimia tulkkina minulle ja Kushumille.

- Do you speak English, kysyn silti Kushumilta ja Probhudan kiiruhtaa selittämään että juu ei puhu, mutta kyllä vähän ymmärtää.

Huokaisen ja mielessäni mietin, että mitä ihmettä tästä voi tulla. Minulle tulisi apulainen, joka ei puhu englantia, enkä minä bengalia. Wau. Tämän naisen todellakin pitää tietää mitä tehdä.

- Missä olet ollut aikaisemmin töissä?

Probhudan kiiruhtaa vastaamaan ennen kuin edes on kääntänyt kysymystäni Kushumille. Keskeytän ja pyydän että Probhudan kääntää kysymykseni Kushumille. Selitän, että haluan kuulla hänen tarinansa, Kushumin kertomana. Ymmärrän kuitenkin hyvin nopeasti Probhudanin ilmeestä, että ilmeisestikään hänellä ei ole lainkaan samanlainen käsitys tulkin roolista. -Mutta Sister, minä tunnen Kushumin! Me olemme kasvaneet samalla kylällä, hän nauraa.

Okei. Niinpä päädymme tilanteeseen, jossa kysyn kysymyksiä Probhudanilta ja Kushum istuu vieressä hiljaa hymyillen.

Selviää että Kushum asuu viiden minuutin kävelymatkan päässä ja että Kushumilla on 14- ja 15-vuotiaat lapset. Hämmästelen mielessäni sillä mielestäni nainen vaikuttaa ainakin 50-vuotiaalta ellei vanhemmaltakin. Päättelen että ehkäpä Probhudan ei vain muista lasten ikää oikein. Probhudan selittää että Kushum tekee todella hyvää ruokaa ja osaa myös pyykätä käsin ja on kova siivoamaan ja vahva kantamaan vettä ja hyvä hoitamaan lapsia ja osaa myös kyniä kanan ja käyttää silitysrautaa ja on valmis oppimaan kaikkea uutta.

Vai että kyniä kanan ja käyttää silitysrautaa, hymyilen mielessäni. - Mutta missä hän on ollut työssä? Onko hän ollut kotiapulaisena minkälaisissa kodeissa?

- Sister, Kushum on oikein ahkera ja luotettava ja oppii nopeasti, vastaa Probhudan katsoen minuun vetoavasti silmiin.

Totuus alkaa selvitä minulle. Kushum ei ole siis koskaan missään milloinkaan ollut kodin ulkopuolella työssä, eikä hänellä ole mitään ammatillista koulutusta.

- Osaako hän lukea tai kirjoittaa?

Probhudan kysyy tämän kysymyksen nyt Kushumilta. Probuhdan ja Kushum puhuvat pitkään keskenään ja alan jo olla varma, että ilmeisesti nainen on lukutaidoton.

Seuraan sormellani sylissäni olevan sarin takahelman atcholin kuvioita. Sari on valkoista ohutta puuvillavoileeta ja siinä on violetteja ja aniliininpunaisia suuria kukkia, jotka köynnöksen tavoin kiemurtelevat koko kuusimetrisen sarin matkan. Tänään olen oppinut, että vasemman olkapään yli menevä "se sarin toinen pää, se loppupää, takahelma", on nimeltään atchol ja että sen tulee laskeutua vasemman olkapään taakse reiden puoliväliin. Ei yhtään alemmas (ei polveen saakka), opasti suomalainen kollegani. -Muista, että atchol ei saa missään nimessä saada jäädä pakaran päälle. Äläkä istu koskaan sen päälle.

Kushum on vetänyt oman atcholinsa nutturansa päälle kuin hupuksi. Äskeisen keskustelun sävystä ja edessäni istuvien asennoista päättelen että Probhudan on tyytymätön Kushumiin. Kushum näyttää mielestäni vähän pelästyneeltä.

- Kushum kertoi että hän osaa kyllä lukea ja kirjoittaa mutta ei kovin hyvin. Kushum on jättänyt koulunsa kesken mennessään naimisiin, selittää Probhudan.

- Minkä ikäisenä Kushum meni naimisiin?

Bengalinkielinen keskustelu sulkee minut jälleen ulkopuolelle. Pystyn vain seuraamaan äänen painoa, käsien heilumista,  vartalon ja pään asentoa (Kushum on kallistanut päänsä vasenta korvaa kohti ja toistaa tämän tästä hää hää).  Kushumin pää heiluu ja hää hää toistuu keskustelussa usein. Myös Probhudan heiluttaa päätään sivulle. En osaa tulkita elettä. Kyllä? Ei? I am so lost in translation, mietin. En osaa lukea edes nonverbaalia kieltä.

- Kushum on mennyt naimisiin 11-vuotiaana. Poika syntyi kun Kushum oli 12 ja tyttö, kun hän oli 13. Lapset ovat nyt 14 ja 15.

- Siis anteeksi kuinka? Nyt en ihan ymmärtänyt että kuka oli minkäkin ikäinen?

Probuhan alkaa kärsivällisesti selittämään vielä kerran asiaa.

Alan tehdä päässäni yhteenlaskua. Jos Kushum on ollut 12 saadessaan nyt 15-vuotiaan poikansa, hänen tätyy olla 27-vuotias. Saman ikäinen kuin minä.  Ilmeeni on mitä todennäköisesti tyrmistynyt (ihan kaikilla kielillä).

- Sister, me voimme etsiä sinulle toisen apulaisen. Minun siskoni miehen veljen vaimo...

Keskeytän Probudanin ja sanon, että palkkaan Kushumin. Nielen järkytykseni ja hymyilen. -Jos vain sopii, Kushum voi aloittaa heti tänään siivoamalla kanssani asunnon.

- Mutta sister, ethän sinä voi siivota. Ei se ole sinun arvollesi sopivaa, huudahtaa Probhudan.

Päätän olla vastaamatta Probudanille yhtään mitään tästä hänen käsityksestään siitä mikä on minun arvolleni sopivaa. Mielessäni ajattelen että huh huh. Vai että arvolle sopivaa. Senkö takia minä tarvitsen apulaisen? Jotta se olisi johtajan arvon mukaista?

- Tarkoitan, että minä voin näyttää mistä toivon Kushumin siivoavan. Kyllä me pärjäämme. Sovitaanko niin että Kushum puhuu minulle bengalia ja minä hänelle suomea, englantia ja viiton käsilläni. Eiköhän me selvitä.

Nyt olisi vain nieltävä se seikka että minulla olisi apulainen (jota vielä hetki sitten en halunnut, enkä tarvinnut).

Kushum hymyilee ja nousee ylös tuolista. Myös minä nousen kätelläkseni häntä. Kushum kuitenkin kumartuu edessäni polvilleen ja alkaa kaivaa sarinhelmoista jalkaani. Astun pelästyneenä askeleen taaksepäin. Probuhan kiiruhtaa selittämään että tämä on bangladesilainen tapa kiittää ja pyytää siunausta. Probuhan neuvoo minua ojentamaan käteni Kushumin pään päälle.

Olen hämmentynyt. En ollut ikinä voinut kuvitellakaan että joku jonka palkkaisin työntekijäkseni kumartuisi edessäni ja koskisi kädellään jalkapöytiäni ja sen jälkeen otsaansa. Ja että minä sinetöisin työsuhteen laskemalla käteni eteeni kumartuneen päälaelle. Minulla on apulainen.

Oli vuosi 2000. Jos elämä olisi kirja, elämässäni alkaisi nyt uusi luku.

Oma lehmä ojassa?

Tytökodin portti

Vastaanotto lastenkodilla

Kun ensimmäisen kerran astuin Faridpurissa lastenkodin portista sisään, en voinut kuvitellakaan, kuinka paljon kahdessa vuodessa tulisin oppimaan. Oppisin puhumaan bengalia, oppisin syömään tulista ruokaa, oppisin parinsadan lapsen nimet, oppisin ajamaan autoa riksojen ja lehmien keskellä, oppisin pukemaan päälleni sarin, oppisin tinkimään ostoksista basaarissa, oppisin lukemaan kummallista "rusetteja pyykkinarulla"-kirjoitusta, oppisin rakastaman läpi yön jatkuvaa liikenteen ääntä =riksakellojen kilinää, autontorvien tööttäilyä, oppisin tekemään bengaliruokaa, oppisin suunnistamaan eksymättä basaarin sokkeloissa.

Tyttökoti

Faridpurin lastenkodit oli perustanut suomalainen supernainen Annikki Raatikainen 70-luvulla. Kun tulin tyttökodin johtajaksi vuonna 2000, toiminta oli vakiintunutta ja arki pyöri tietyn rutiinin mukaan sujuvasti. Tyttökodin keittiössä valmistettiin päivittäin ruoka noin 300 ihmiselle: 240 lapselle ja noin 70 henkilökunnan jäsenelle. Ilman sähköä ja puuhelloilla. Lastenkodin lapset kävivät koulua, leikkivät, nauroivat, lauloivat, sairastivat, tervehtyivät, kasvoivat, kuten kaikki muutkin lapset maailmassa. Lastenkodin työntekijät hoivasivat, kasvattivat, opettivat, pyykkäsivät, siivosivat, kokkasivat, lääkitsivät, keittivät teetä, tulivat töihin, olivat lomalla, saivat palkkansa tehdystä työstä kuten kaikki muutkin aikuiset maailmassa.

Keittiöhenkilökunta perkaa kalaa

Tehtäväni oli työskennellä Faridpurin tyttökodin johtajana. Aloittaessa tehtävässä olin 28-vuotias n. vuoden ikäisen lapsen äiti. Uskoin, että koulutukseni (lastentarhanopettaja, kasv.kand) ja aikaisempi työkokemukseni antaisi minulle riittävät eväät selvitä vastuualueestani eli tyttökodin toiminnan johtamisesta. Lastenkodin lasten ikäjakauma oli 4-20 vuotta, tehtäväni käsittivät lastenkodin yleis- ja henkilöstöhallinnon, henkilökunnan ohjaamisen ja kouluttamisen sekä vastuun lasten hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Myös vastuu maksuista ja ostoista, klinikasta ja käsityöosastosta kuului minulle.

Kaksi vuotta myöhemmin, 30-vuotiaana, projektimme päättyessä sain työtodistuksen, jossa kerrotaan hoitaneeni tehtäväni kiitettävästi vaikeissa olosuhteissa. Olen samaa mieltä. Olosuhteet eivät olleet helpot. Bangladesh on ilon ja itkun maa, jossa ainoa mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa.  Bangladesh on monena vuonna rankattu maailman korruptoituneimmaksi maaksi Suomen ollessa siellä toisessa ääripäässä, vähiten korruptoitunut maa. Bangladeshissa ärimmäinen köyhyys, lukutaidottomuus, eri uskontokuntien väliset kiistat, fundamentalismi, tulvat ja rankkasateet, infrastuktuurin kehittymättömyys, valtava väentiheys, hallinnon ja politiikan kaoottisuus ovat osa arkea.

Mikään ajanjakso elämässäni ei ole koskaan ollut yhtä ravisuttava. Maailmankuvani heitti Bangladehissa täydellisen kuperkeikan. Työssäni jouduin kohtaamaan asioita, joihin en pystynyt soveltamaan mitään tuntemaani teoreettisten perusteiden sovellusta tai löytämään ammatillista perusteltua näkökulmaa. Sen sijaan koin pyhää vihaa, olin raivoissani, olin surullinen, olin turhautunut, olin ahdistunut kohdatessani lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, julmuutta, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Huomasin olevani joissakin asioissa ehdoton ja armoton. Löysin ne äärimmäiset ja tinkimättömät arvoni, joista en suostunut luopumaan. Opin lisäksi sen, että vaikka itse jotakin mieltä olenkin vahvasti, se ei tarkoita sitä että koko muun maailman täytyisi olla samaa mieltä kanssani. Mielipiteeni ja käsitykseni arvoa ei vähennä vastakkainen mielipide. Armottomuuteni ja vihani muuttui pikku hiljaa armollisuudeksi. Ei ollut helppoa opetella ymmärtämään kulttuuria, joka oli aivan päinvastainen kuin se, missä itse olin kasvanut.

Tärkein läksyni Bangladeshista oli se että opin ymmärtämään että "jokaisella meistä on oma lehmä ojassa". Tällä tarkoitan sitä, että olemme jokainen oman kasvuympäristömme ja kulttuurimme tuotoksia ja sen vankeja. Väittäisin, että lähtökohtaisesti oma kulttuuri ja siihen kuuluvat arvot ovat suurimmalle osalle ihmisistä tiedostamattomia. Jokaisella kulttuurilla on oma käsityksensä oikeasta ja väärästä, normaalista ja epänormaalista, tavallisesta ja epätavallisesta, arjesta ja juhlasta. Kulttuurishokki ja kulttuurien yhteentörmäykset ovat väistämätön tosiasia, sillä tahdoimme tai emme, olimme siihen valmistautuneita tai emme,joudumme kohtaamaan uuden asian tunteidemme kautta. Miksi tunsin Bangladeshissa niin suurta vihaa? Olin aivan raivon partaalla kohdatessani jatkuvaa välinpitämättömyyttä minulle tärkeissä asioissa. Nyt jo jaksaa naurattaa turhautumiseni liikenteen kaaoksessa tai joutuessani pettymään kerta toisensa jälkeen kun jotakin luvattiin minulle ihan vain siksi koska pelkän lupauksen oletettiin riittävän.

Perhekuva 2002

Nyt osaan olla jo äärimmäisen kiitollinen ajasta Bangladeshissa.  En ole enää niin sinisilmäinen enkä ehdotonkaan. En ole erehtymätön, enkä tiedä kaikkea. Olen oppinut antamaan anteeksi ennen kaikkea itselleni. Teemme kulloisenkin päätöksen aina senhetkisen tiedon varassa.

Olen oppinut sen, että milloinkaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta ja muuttaa käsitystään maailmasta. Ja että koskaan ei ole niin kiire ettei olisi aikaa huomata lähimmäinen. Olipa tilanne mikä hyvänsä, aina on aikaa aloittaa keskustelu kysymällä: Bhalo atchen? Mitä sinulle kuuluu?

Torkari

Kursori sykkii vaiti valkoisella näytöllä.

Huokaus.Ruutu on vaiti, mutta vaativa: Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita!

Mutta kun...Raskas huokaus. Sydän on pakahtua. Muistoista, tunteista, ajatuksista.

Sitten välähtää: Tuoksuista. Mauista. Aromeista!

Tyttökodin harjoituskeittiö

Bengaliruoka. Jotakin, johon jäi koukkuun ja josta kirjoittaminen ei tuota sen enempää tuskaa kuin kyyneleitäkään. Paitsi siinä vaiheessa kun sipulia kuorii. Okei, tässä tämä tulee. Resepti bengalicurryyn!

5 suurehkoa perunaa kuorittuna ja lohkottuina "veneiksi"
1 sipuli
4 valkosipulinkynttä
1 tl kurkumaa
1 tl juustokuminaa
1 tl chiliä (ja/tai tuoretta habaneroa)
kunnon loraus ruokaöljyä (esim. rypsi)
peukalonkokoinen pala tuoretta inkivääriä
broilerin Sanghai-koipia
appelsiinimehua puoli desiä
suolaa
piparkakkumaustetta teelusikallinen
*tuoreita korianterin lehtiä tai korianterin pyöreitä siemeniä
*neilikoita
vettä (halutessasi loppuvaiheessa voit lisätä myös kookosmaitoa)

Dhiren ja Niko Dhakan kodin keittiössä tiskaamassa

1. Kuori ja pilko perunat
2. Kuori ja raasta valkosipuli ja sipuli raastimen pienellä raastinosalla sipulit ihan pieneksi muusiksi
3. Lorauta paistinpannulle reilusti öljyä.
4. Anna lämmetä ja lisää öljyyn kurkuma ja chili ja juustokumina sekä sipulit. Varo, pannulta nouseva chili-valkosipuli-aromi voi viedä tajun. Avaa ovet ja ikkunat jos mahdollista.
5. Heitä pannulle broilerinkoivet, kääntele mausteissa.
6. Lisää pannulle vettä ja heitä pannuun perunat.
7. Laita kansi päälle ja hauduta koivet ja perunat kypsiksi. Kääntele ja lisää vettä tarpeen mukaan.
8. Lorauta päälle vähän appelsiinimehua ja ripottele sekaan piparkakkumauste ja mahdolliset loput mausteet (*korianteri ja neilikka ei pakollisia, olempa joskus heittänyt mukaan suklaata, turkinpippureita tai salmiakkiakin -keittiössä luova hulluus on viisautta).
9. Halutessasi lorauta curryyn kookosmaitoa, mutta mikäli näin teet, älä hauduta curryä enää, sillä muuten curry juoksettuu.
10.Tarkista maku, lisää suolaa maun mukaan.

Tarjoa riisin kera. Syödään oikealla kädellä. Sormin.

Lastenkodin keittiössä valmistetuu ruokaa yli 300 hengelle. Ilman sähköä.

Isän kotiin

- Sister, sister! kutsuu lastenkodin klinikan sairaanhoitaja minua eteisen verkko-oven takaa.
Suuni on täynnä sämpylää, en pysty vastaamaan. Kotiapulainen menee ovelle, mutta palaa melkein saman tien takaisin ja toteaa:
- Sinun pitää lähteä nyt ihan heti toimistolle!
Kuulen kuinka sairaanhoitaja juoksee poispäin ovelta.

Kello on puoli kahdeksan aamulla ja istun kotona aamiaispöydässä pelkkä sari-paita ja sarin peticot-alushame päälläni. Apulainen kiikuttaa minulle jo silkkisaria samalla kun hörppään loput teestä.

Olen jo oppinut sen, että lastenkodin arjessa voi sattua mitä vain. Juuri viime viikolla leikattiin yhden lastenkodin lapsen umpisuoli paikallisessa yksityissairaalassa. Ja siinä olikin sitten hommaa, jotta ylipäätään löysimme leikkaavan kirurgin (haimme hänet omalla autollamme hänen kotoaan, jossa lääkäri oli sikeässä unessa). Myös siihen meni useita tunteja, että saimme ostettua kaikki leikkauksessa tarvittavat välineet kirurginveitsestä ja ompelulankaan. Ne kun pitää ostaa itse, jos haluaa, että leikkauksessa käytetään mitään steriiliä. Jos jossain, niin tässä työssä tarvitsisi olla muutakin kuin vain kasvatustieteilijä; niin usein joutuu olemaan myös lääkäri (mitä en todellakaan ole) tai poliisi (mitä en haluaisi olla, mutta kun...). Sekavissa ajatuksissa pujottelen hakaneulaa vasemman rintaliivin olkanauhan alle kiinnittääkseni hakaneulalla sarin atchol-helman kiinni saripaidan olkapäähän. Jos hakaneulaa ei kiinnitä kunnolla, on mahdollista, että sari repeytyy tai valahtaa auki. Aikani äheltyäni saan napsautettua hakaneulan kiinni niin että sarin laskoksetkin asettuvat paikoilleen. Potkaisen varvastossut jalkaani ja työnnän verkko-oven auki.

On hiljaista, sillä on loma-aika ja suurin osa lastenkodin lapsista ja työntekijöistä on kotikylillään. Aamu on kaunis, varpuset sirkuttavat aniliininpunaisena hehkuvana Bouganville-köynnöksessä. Nurmikossa kastepisarat kimaltavat auringossa. Siivoojanainen lakaisee palmunoksien ruo'oista tehdyllä varrettomalla luudalla lastenkodin kiiltäväksi kulunutta betonipihaa.

-Bhalo atchen. Khub shundor shokal, na ki? Eikö olekin kaunis aamu, hän tervehtii.

Toimiston ovella sairaanhoitaja puhuu jotakin matalalla äänellä toimistovirkailijan kanssa. Näen heti heidän olemuksestaan, että jotakin todellakin on tapahtunut. Istun toimistonpöytäni ääreen ja katson kysyvästi heitä.

-Misti on palannut kotikylältään, hän tuli juuri äsken yhdessä mummonsa kanssa, aloittaa sairaanhoitaja.
-Misti? Tarkoitatko pikku-Mistiä, sitä yhdeksänvuotiasta?

Samassa ovella seisoo kaksi hahmoa. Molemmat noin 135 senttisiä, toinen kuluneessa ryppyisessä punavalkovihreässä puuvillasarissa, toinen lastenkodin lapsen mekossa. Tunnistan kankaan siksi vaaleanvioletiksi pikkukukalliseksi kankaaksi, jota juuri syksyllä ostin Dhakan vanhasta kaupungista satoja metrejä eri sävyissä. Puvut ompeli lastenkodin oma räätäli tytöille heidän mittojensa mukaan.

Katson lasta enkä ole uskoa silmiäni. Sen täytyy olla Misti, vakuutan itselleni, kun katson hänen tuttua mustaa loivilla kiharoilla aaltoilevaa tukkaansa. Mutta en voi käsittää, miksi hän on tuon näköinen: Kasvot ovat pyöreät kuin täysikuu. Posket niin pyöreät, että silmät ovat melkein umpeen muurautuneet. Mistin kädet ovat valtavan paisuksissa, sormet sojottavat harallaan, niin turvonneet ne ovat.
- Amar pa onek betha, jalkani ovat niin kipeät, sopertaa hän heikolla äänellä.
Katson Mistin paljaisiin varpaisiin ja värähdän kauhusta. Sääret ovat turvotuksesta pinkeät, ne kiiltävät ja voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa Mistin on seistä turvonneilla jaloillaan. Hoitaja seuraa katsettani ja ymmärtää välittömästi tarjota Mistille tuolia, jotta hän voisi istua.


Mistin mummo itkee lohduttomasti ja pyytelee anteeksi. Sairaanhoitaja kertoi, että mummo toi Mistin takaisin kotikylältä, kun Misti alkoi voida niin huonosti. He eivät olleet ymmärtäneet noudattaa Mistin tarkkaa ruokavaliota. Mutta en yhtään ihmettele. Misti on orpo ja hänen ainoa elossaoleva sukulaisensa on tuo iätön ryppyinen valkohiuksinen mummo, joka ei osaa sen enempää lukea kuin kirjoittaakaan. Sairaanhoitaja selittää valkuaisaineesta ja suolasta ja ruokavaliosta mutta en pysty seuraamaan keskustelua, aivoni yrittävät kuumeisesti päättää mitä nyt pitäisi tehdä. Vaikka en olekaan sairaanhoitaja ymmärrän sanomattakin, että Misti tarvitsee välitöntä lääkärin apua ja nopeasti. Samikin tulee toimistolle ja sovimme, että hän lähtee autokuskin kanssa viemään Mistiä välittömästi sairaalaan. Mistin munuaissairaus on ollut jo pitkään hyvällä mallilla, mutta nyt tilanne ei todellakaan näytä hyvältä. Normaalisti 32-kiloinen Misti painaa nyt 56 kiloa.

Niko juoksee toimistoon. Silitän vajaan kaksivuotiaani valkoista silkkitukkaa kun hän kömpii syliini. Anoppini ja appeni ovat juuri parhaillaan vierailulla Bangladeshissa. Myös Elvi ja Heikki tulevat autolle saattamaan sairaalaan lähtijöitä.
-Miksi äiti itkee, kysyy Niko.
-Äiti on surullinen kun Misti on kipeä.
Niko katsoo minua minua sinisillä silmillään ja sanoo:  -Äiti puhaltaa Mistiä, sitten Misti paranee.


Seuraavana aamuna puhelin soi varhain. Lääkäri soittaa sairaalasta ja kertoo, että Misti on siirrettävä Dhakaan saamaan parempaa hoitoa. Faridpurissa Mistiä ei kuulema enää osata auttaa.


Alamme puuhata Mistin siirtoa Dhakaan. Lähtisimme matkaan lastenkodin valkoisella pikkupakettiautolla, jonne saataisiin Mistille peti takaosaan. Mukaan lähtisi lastenkodin klinikalta sairaanhoitaja (koska sairaalassa pitää olla aina oma hoitaja mukana). Lisäksi matkaan lähtisi tietysti autokuski sekä minä, Elvi ja Niko. Mukaan pakataan lääkkeitä, huopia, pyyhkeitä ja eväitä. Matka Dhakaan ei ole kuin 140 kilometriä, mutta matkaan voi mennä aikaa kolmesta tunnista yhdeksään tuntiin.


Vaikka autokuski yrittää ajaa muhkuraista tietä mahdollisimman tarkasti, Misti vaikeroi auton takaosassa.
-Sattuu, sattuu, hän itkee.
Niko istuu sylissäni ja katsoo olkapääni yli Mistiä.
-Miksi Misti itkee? hän kysyy.
-Misti on tosi kipeä, siksi Misti itkee.
-Noowa puhaltaa Mistiä, sitten Misti paranee, sanoo hän ja puhaltaa Mistin suuntaan.


Matka tuntuu taittuvan tuttuun tapaansa; jälleen kerran niin hitaasti, niin hitaasti... Miksi juuri tänään pitää olla kaikenmaailman kuljetusviritelmät liikkeellä? On banaanirekkaa, heinäkuormaa, päänsä päällä suuria koreja kantavia turbaanipäisiä miehiä. Milloin tien tukkii pyhä lehmä, milloin kumolleen ajanut linja-auto. Nyt edessä on lavariksa, joka kuljettaa 30-metrisiä bambunruokoja. Ruo'ot keikkuvat osa poikittain riksan lavalla ja kestää aikansa ennenkuin pääsemme ohi. Seuraavaksi vastassa on valtava vuohilauma. Pieni poika valkoisessa lanneasussa yrittää paimentaa laumaansa niin että pääsemme jatkamaan matkaa. Kohta vastassa on bussiasema ja kolhuiset linja-autot ovat tutusti parkkeerattu sikin sokin, matkustajat pakaaseineen puikkelehtivat linja-autojen lomassa etsien omaa autoaan. En totu tähän ikinä, ajattelen mielessäni. Miksi ihmeessä tässä maassa nämä ihmiset eivät osaa tehdä mitään jonkun logiikan mukaan? Miksi ihmeessä linja-autoasemma on keskellä tietä, tai miksi tie menee linja-autoaseman poikki? Tai no, onhan sekin logiikkaa, että ei käytetä logiikkaa. Yritän puhua itselleni järkeä: ärtymykseni ei millään tavalla helpota meitä pääsemään nopeammin Dhakaan sairaalaan.

-Baba, isä, sanoo Misti.
Hän ojentaa käsivarsiaan ja kutsuu isäänsä. Sairaanhoitaja juttelee Mistille ja kertoo kohta minulle että Misti on harhainen. Hän oli kutsunut sairaanhoitajaa isäkseen ja puhunut sairaanhoitajalle kuin isälleen. Mistin isä on kuollut vuosia sitten ja Misti kyllä normaalisti ymmärtää sen, että isä on kuollut.

Saamme paikan joen ylittävältä ferry-autolautalta, sittenkin. Saimme sen viimeisen vapaanaolevan paikan. Vaikka kuski ei minulle mitään sanokaan, arvaan, että hänen on täytynyt lahjoa satamamies. Ajamme lauttaan keltaisen Tata-rekkojen kanssa, onneksi saimme reunapaikan jossa tuuli pääsee puhaltamaan autolle. Yleensä kun joudumme lautan keskiosaan rekkojen keskelle sumppuun. Ferry lähtee liikkeelle ja me alamme syödä eväitä. Kuski hakee meille myös omenoita niitä myyvältä vanhalta mieheltä, jolla pisin parta mitä olen ikinä nähnyt. Katson kuinka kauppias nostaa suuren laakean korin päänsä päälle.

Hoitaja antaa Mistille vettä, mutta näen kuinka Misti ei voi edes juoda. Hän ei pysty nielemään. Mistin pientä vaikerointia kuunnellen juomme vaitonaisina termoskannussa ollutta vahvaa maitoteetä. Niko istuu kuskinpaikalla rattia väännellen ja pärisyttelee. Yhtäkkiä sairaanhoitaja kutsuu minua hädissään:
-Sister!
Katson Mistiä, hoitaja tunnustelelee pulssia.
Hoitaja alkaa itkeä.
-Joiko Misti äsken vettä? Hörppäsikö hän vettä väärään kurkkuun? yritän kysyä. Mutta hoitaja vain itkee ja alkaa huojua edes takaisin. Näen että hoitaja on shokissa eikä pysty tekemään mitään. Kallistan poskeni Mistin suun eteen. En tunne poskellani hengitystä. En löydä myöskään pulssia.
-Elvytys, osaatteko elvyttää? yritän kysyä, mutta hoitaja itkeejo ääneen hysteerisenä. Ei voi olla totta, huokaan mielessäni. Paniikki kylmää selkäpiitäni kun tajuan, että olemme keskellä jokea ja minulla on vastuullani lapsi joka ei hengitä.
-Onko täällä lautalla lääkäriä, huudan auton ovella.
-Täällä tarvitaan lääkäriä! huudan. Ei voi olla totta, mietin aina vain uudelleen. Tämä ei voi tapahtua juuri nyt!

Automme ympärille kerääntyy väkeä. Mutta onko ihme, valkoinen nainen sarissa bengalia puhumassa ja huutamassa että tarvitaan lääkäriä. Lääkäriä mitä ei siis mitä ilmeisimmin lautalta löydy. Menen auton takaosaan ja komennan autokuskin avukseni. Elvi yrittää rauhoitella hysteeristä hoitajaa. Neuvon Sukumarille kuinka hänen tulee painella. Kumarrun antamaan Mistille tekohengitystä. "Taivuta pää taakse, kohota leuka ylös, paina sieraimet kiinni...", yritän muistella samalla kun puhallan voimalla. Näen kuinka Mistin rintakehä nousee, puhallan toisen kerran. Mutta ennen kuin ehdin edes nostaa omaa päätäni ylös, Sukumar on painaa voimalla rintalastaa. Mistin suusta purskahtaa mustaa limansekaista oksennusta, joka osa lentää suuhunikin. Syljen yökkien mönjää pois suustani ja yritän hillitä paniikkiani.
- Äk, dui, tin, char, pach...Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... laskemme yhteen ääneen. Nikokin yhtyy laskemiseen ja hyppii samaan tahtiin etupenkillä pitäen kiinni kuskinpenkin niskatuesta.

Kymmenen minuutin kuluttua olen aivan poikki. Kyyneleet ovat kastelleet poskeni jo aikoja sitten. Myös Sukumar itkee.
 
Soitan kännykällä tutulle suomalaiselle lääkärille, Raimolle, joka on Dhakassa Maailmanpankin projektissa töissä. Kerron hänelle tilanteesta. Raimo yrittää selittää minulle, että Mistiä ei olisi elvytys enää voinut pelastaa. Hänen munuaissairautensa oli niin paha, että mitään ei todellakaan olisi enää voitu tehdä. Hänen sisäelimensä yksinkertaisesti ikäänkuin räjähtivät turvotuksesta. Raimo selittää, että todennäköisesti Faridpurin sairaalan lääkäri oli aavistanut tilanteen ja siksi lähettänyt meidät pois hänen sairaalastaan.

Soitan myös Samille lastenkodille. Bangladeshissa hautajaisvalmistelut alkavat välittömästi: Sami lähettää miehet rakentamaan arkkua ja naiset basaarille ostamaan valkoista pukua.

Katson kelloa. Se on varttia vaille kuusi illalla. Aurinko on laskemassa mailleen, auringon silta välkkyy kultaisena joen väreilevässä pinnassa. Nostan peitettä Mistin kasvojen peitoksi. Auton ympärillä alkaa käydä hälinä, viesti kulkee kulovalkean tavoin. Kuski yrittää vihaisena huitoa auton ympärillä tungeksivaa väkijoukkoa kauemmaksi.

-Äiti, Noowa haluaa omenaa.
-Miksi äiti itkee, Niko kysyy minulta samalla kun kuorin hänelle omenaa. Omenankuoret putoavat ruosteiselle ferryn kannelle kyyneleitteni mukana.
-Äiti on surullinen kun Misti on kuollut.
Niko katsoo minua viattomilla sinisillä silmillään ja kallistaa päätään:
-Ei Misti ole kuollut. Misti on mennyt isän kotiin. Misti nukkuu. Misti ei ole enää kipeä.

Ferry saapuu vihdoin joen toiselle puolelle. Joudumme saman tien alkaa taistelemaan paikasta paluulauttaan, sillä meidän pitää palata välittömästi seuraavalla lautalla takaisin Faridpuriin. On tullut jo pimeää ja hautajaisvalmistelut pitää aloittaa vielä tämän vuorokauden puolella. Sukumar onnistuu jälleen saamaan meille paikan lautasta. Olen menettää itsehillintäni aivan kokonaan kun kuulen, että Mististä oli veloitettu matkustajamaksu.

Istun turtana auton kyydissä, Niko nukkuu sylissäni. Kun saavumme lastenkodille, Sami odottaa meitä portilla toimistovirkailijan kanssa. Hyppään autosta ulos, Sami nyökkää vain minulle ja nousee autoon. He lähtevät saman tien sairaalalle saamaan lääkäriltä kuolintodistuksen. Kannan nukkuvan Nikon kotiimme, peittelen hänet sänkyyn ja lysähdän pinnasängyn viereen hysteeriseen itkuun. Elvi tulee luokseni ja taluttaa minut olohuoneen sohvalle.

-Sami ei edes halannut minua, itken Elvin kainalossa. Bangladeshilainen kulttuuri kun ei salli puolisoidenvälisiä hellyydenosoituksia, oli selvää, ettei Sami voinut muuta. Mutta silti.. Elvin rauhoittava puhe saa minua kokoamaan itseni. Kiitollisena halaan häntä. Sanomaton yhteys välillämme on selvää. Minulla on fantastisen ihana anoppi.

Sairaanhoitaja tulee hakemaan minua klinikalle. Misti on pesty ja hänen ylleen on puettu kaunis valkoinen puku, jonka leveässä kauluksessa on pieniä vaaleanpunaisia ruusuja kirjailtuna. Mistin kasvot ovat levolliset, turvotuskin laskenut. Hän näyttää aivan kuin nukkuvan. Nenänsieraimissa pilkottavat valkoiset pumpulipalat kuitenkin kertovat siitä, että hän nukkuu ikiunta. Lastenkodin isommat tytöt ovat vielä hereillä ja he tuovat aniliininpunaisia bouganvillen kukkia Mistin arkkuun.

Arkku nostetaan valkoisen auton takaosaan. Suitsukkeiden savu leijailee autosta, sillä autoon on laitettu arkun viereen useita suitsukkeita palamaan. Yövartija istuutuu auton viereen siniseen muovituoliin. Kuulen kuinka hän alkaa laulaa. Hänen tehtävänään on laulaa arkun vierellä aamunkoittoon asti, kunnes lähdettäisiin ajamaan kohti Mistin kotikylää, jonne ei ole puhelinta. Jossa ei tiedettäisi Mistin kuolemasta ennen kuin olisimme siellä hautajaissaattueemme kanssa.

Kävelen kotiin turtana kaikista tunteista. Ilmassa tuoksuu raskaana suitsukkeen makea tuoksu. Lips-läps läpsyttävät varvastossuni lastenkodin betonisella pihalla. Nousen portaita kotiin sydän raskaana surusta. Kun avaan kotimme verkko-oven, Sami odottaa minua ovella. Hän sulkee minut syliinsä.

Ja me molemmat itkemme.

Eväät elämään

Mun osalta tää paluu Bangladeshiin-blogi on ollut viime viikot tauolla. On vaan ollut yksinkertaisesti liian paljon kaikkea muuta, että olisin pystynyt ajattelmaan Bangladeshin muistoja.

Bangladesh tulee kuitenkin aktiivisemmaksi myös mulle tänä keväänä Fidan Eväät elämään-keräyksen myötä. Mä olen tänäkin vuonna Tampereella keräyksessä mukana viime vuoden tavoin, mutta nyt toukokuussa aihe tulee varmasti vieläkin lähemmäs.

Tässä teille esimakuna kampanjan esittelyvideo

Youtubesta löytyy myös muita Fidan Bdesh-aiheisia videoita, joista saa hyvän kuvan siitä, miltä maa ainakin omissa muistoissani näytti.

Kolme pientä porsasta ja iso paha susi

Herään säpsähtäen, kestää hetken ennen kuin muistan missä olen. Ilmastointilaite hurisee. Katossa vipattaa tuuletin. Ulkona pauhaa myrsky. Jossain haukkuu koira, kaukaisuudesta kuuluu vaimeasti riksojen kellojen kilinä. Jyrähtää niin että koko talo tärähtää. Jyrähdys vavisuttaa betonista rakennettua taloa niin että ikkunalasit helisevät. Ilmastointilaite sammuu rämisten, on pilkkopimeää. Kuulen kuinka kattotuuletin pyörii hidastuen.

Ukkonen räiskii salamoita. Tuulee niin että ikkunaluukut paukkuvat. Nousen katsomaan Nikoa. Salama valaisee huoneen sekunnin murto-osan ajan täysin kirkkaaksi. Jumalan kamera. Välähdys ikuistaa hetken syvälle sydämeeni: näen kuinka Niko tuhisee vaaleanpunainen pupu kainalossaan. Ihme vesseli, nukkuu tällaisessa mekkalassa.

Samikin tepastelee keittiöön ja napsauttaa akkulampun päälle. Pihalta kuuluu askeleita ja huutoa. Huokaus. Että piti sitten hankkia kiinalainen generaattori, joka oli jo valmiiksi pelkkää sutta ja sekundaa. Eihän se tietysti taaskaan käynnisty. Kuinkakohan kauan sähköt ovat pois tällä kertaa? Kaksi tuntia? Kaksi päivää?

-Ottaisitko säkin kaakaota? kysyn. Sami nyökkää. Päätän olla sanomatta generaattorista mitään.  

Keittiön kaappi. Huokaus. Nyt jo osaan arvostaa näitä hirveitä almareita, metallisia kaappeja. Kaikki ruokatarvikkeet ja astiat (ja vaatteet jne) on pakko säilyttää metallista väännetyissä kaapeissa, jotka muistuttavat mielestäni neuvostoaikaisia toimistokaappeja. Maaluutin ensi töikseni kaikki harmaat kaapit valkoisiksi. Nyt en enää kaappeja moiti, sillä tiedän että pokat eli termiitit rouskuttavat kaiken puisen. Sitäpaitsi metalli homehtuu huonommin kuin puu. Otan kaapista Milo-kaakaota (metallipurkista), maitopulveria (metallipurkista) ja Pentikin mukit. Dhkasta tuodusta vesitonkasta lorotan vettä kattilaan. Onneksi on kaasuliesi.

Herään säpsähtäen. Brother, sister! Joku huutaa ja itkee ovella. Sami on jo ovella katsomassa mistä on kysymys. Kieputan sarin päälleni (enää siihen menee kaksi minuuttia) ja nostan unenpöpperöisen pojan syliini. Niko painaa päänsä olkaani vasten. Kotiapulainen on jo keittiössä keittämässä dhud-cha -maitoteetä.

Kestää myrskyn

Ovella lastenkodin pesijänainen sopertaa jotakin itkien. En saa selvää mistä sandaali puristaa. Shilpalla tosin on paljaat varpaat ja sarinhelmat savessa. Toimistotyöntekijä tulkkaa englanniksi, maalaten käsillään suuria kuvioita ilmaan. Vihdoin alan käsittää. Myrsky. Niinpä tietysti. Myrsky on kaatanut naisen talon. Tai siis majan. Vai millä nimellä heinästä, bambunruo'oista ja puunkappaleista kyhättyä asumusta pitäisi kutsua?

Lentää taivaan tuuliin myrskyssä

Mitenköhän Alin talolle on käynyt, huomaan miettiväni. Olimme juuri paria päivää aikaisemmin käyneet Alin perheen luona kylässä. Aaltopellistä rakennetut talot kestävät vähän paremmin myrskyä. Mutta tulvien tultua nekin yleensä huuhtoutuvat, sillä talon perusta on tehty savisen maakakun päälle. Tulva-aika on tulossa.

Riksakuskin kotona kylässä

Pesijänainen on lähtenyt. Hän sai vapaapäivän kerätäkseen kotinsa kappaleita kasaan. Bangladeshissa on 140 miljoonaa ihmistä. Kuinkakohan monelta lensi viime yönä koti myrskyn mukana taivaan tuuliin? Kuinkakohan monta uutta orpoa sadekauden jäljiltä jäisi?

Istun patiolla juoden makeaa bagladeshilaista vahvaa maitoteetä. Paljon parempaa kuin Nescafe. Ainakin vahvempaa. Aurinko paistaa, sadepisarat kimaltelevat timantteina palmun lehvillä. Tuoksuu märkä multa ja jasmiinin kukat. On aika lähteä toimistoon ja klinikkakierrokselle. Pakahduttava itku puristaa rintaani, mutta nielen kyyneleet teen mukana alas.

Matkalla, kotona ja jossain siinä välissä

Matka ja koti ovat yleensä vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa. Kotona ollessa ei voi sanoa olevansa matkoilla, matkalle lähdetään nimenomaan kotoa ja kotiin saavutaan silloin, kun matka on ohi. Kodista voi puhua hyvin eri kokoisilla tasoilla. Koti voi olla asuntoni Sammonkadun seitsemännessä kerroksessa, jolloin voin poistua matkalle 100 metrin päässä sijaitsevaan kauppaan. Tämän viikonlopun olin matkalla Keuruulla, jonka päätteeksi saavuin takaisin kotiin Tampereelle. Vielä laajemmassa mittakaavassa voin sanoa haluavani lähteä matkalle jonnekin ulkomaille, jolloin mukavan loman jälkeen palaisin takaisin kotiini Suomeen. Kodin kokeminen tuntuu siis olevan jossakin määrin kontekstisidonnaista. Bangladeshista puhuessani kotini tottakai viittasi silloin vanhempieni kotiin Keski-Suomessa, mutta kaukana toisessa kulttuurissa koin kodintunteita jo laajasti Suomea kohtaan. Konteksti suhteuttaa uudelleen myös käsityksen itsestäni: Aasiassa aloin tuntea itseni suomalaisen lisäksi myös eurooppalaiseksi!

Jos matkaa jäsennetään kodin ja matkalla olemisen vastavuoroisuuden kautta, on oma Bangladeshin matkani epämääräinen määriteltävä. Olin tosiaan lähtenyt kotoani vanhempieni luota Keski-Suomesta matkalle Malediiveille Valppaiden kanssa. Mielessäni tämä matka alkoi Helsinki-Vantaalta koneen irtautuessa Suomen kamaralta ja sen päätepiste tapahtui toisen lentokoneen laskeutuessa vihreään ja puhtaaseen Suomeen heinäkuussa. Bangladeshin kolme viikkoani sisältyi tähän aikaan, ja niinpä Bankkujen matkani oli ikään kuin matka matkassa.

Kävimme tuon puolen vuoden aikana Valppaiden kanssa koko porukkana toki myös Colombossa, mutta Bangladeshin ja Sri Lankan vierailut jäsentyvät muistoissani eri tavoin. Colombo oli ikään kuin koukkaus matkan varrella huoltoasemalla tai jollekin maisemareitille, Bankut taas oma matkansa lentokenttärutiineineen ja kaikkineen. Muistan Annen katseen Malen lentokentällä, kun laukkuni oli jo laitettu ruumaan ja edessä oli hyvästelyt. Olin lähdössä matkalle Bangladeshiin yksin Malediivien "perheeni" jäädessäni "kotiin" Malediiveille. Ensiksi lähdössä ja sitten myös palaamassa tuon saman perheen luo samaan kotiin, joista kumpikaan ei oikeastaan ollut perheeni tai kotini, mutta jotka kumpikin kuitenkin tuntuivat siltä.

Olen toisiaan miettinyt sitä, miksi Bangladeshin muisteleminen täällä Suomessa on tuntunut minusta usein vaikealta. Ihan kuin muistoissani olisi muun elämänhistorian lisäksi omituinen irrallinen osa Bangladesh, jonka todellisuutta Hämeenkadulla kävellessä on vaikea uskoa. Miten ihmeessä nämä samat jalat ovat voineet kävellä sekä Faridpurin että Tampereen katuja? Totta on, että maailmojen kuilu Suomen ja Bangladeshin välillä on melkoinen, ja absurdius on varmasti osa jokaisen Bankuissa vierailevan tunneskaalaa. Omassa omituisessa psyykessäni matkojen sisäkkäisyydestä johtunut kotien päällekkäinen rakennelma ehkä osaltaan lisäsi irrallisuuden tunnetta. Bankkumuistoni eivät liity suoraan Suomeen, vaan Bankkumatkalta palattiin "kotiin" Malediiveille, joka taas suhteutuu kotiin Suomeen. Bangöadeshin matka päättyi matkalle, joka oli koti, mutta kuitenkin matka.

Yhteenvetona voisi kai todeta, että minä olen hidas. Toiset olisivat varmasti tuottaneet jo koko kolmen viikon matkansa valmiiseen muotoon, kun taas itse jumitan vasta jossain lähtökohdissa, joista kirjoittamisen voi aloittaa. Mutta kuten tämän viikon teema on muillakin elämäni alueilla ollut, meitä on erilaisia ja meillä on erilaisia näkökulmia. :)

anna

Follywood

Faridpur

Puristan toisella kädellä punaisen tekonahkapenkin reunaa ja painaudun tiiviimmin kuomun suojiin.

- Ti-taa-daa-ti-da-daa-DAA, ujeltaa kuorma-auto korviahuumaavasti. Tata porhaltaa ohi sellaista vahtia että pöly lentää ja riksa, jonka kyydissä istun, heilahtaa sivuttaissuunnassa. Hiekka rahisee hampaissani. Nostan sarin atchol-helmaa tiukemmin kasvojani vasten kun ylitämme sillan.Yritän olla hengittämättä. Ei ole satanut kahteen kuukauteen. Joessa lirisee haiseva vesi, lapset nauravat ja pesevät mutavedessä aarteitaan, laihoja lehmänkantturoitaan. Keltainen Tata-rekka on jo kaukana riksameren takana, mutta näen yhä sen vinossa keikkuvan lastin: Tata on lastattu vihreillä banaaneilla, mutta juuttinaruista pujoteltu nyöriseitti pitää banaaniläjän kyydissä.

Tien sivussa valkoinen pyhä lehmä pureskelee sokeriruokoa mahanahka roikkuen. Riksakuski kilisyttää kelloaan ja polkee lungin helmat hulmuten. Riksoja on satoja, ei turhaan Faridpuria kutsuta Riksapuriksi.

- Nambo, sanon kuskille ja tyrkkään 3 takaa kuskin kouraan. -Dhonnobad, kiitos. Kuski tyytyy rahoihinsa eikä edes yritä venkoilla vastaan. Minulta enää kymmenenkertaista hintaa pyydetä, sillä minut jo tiedetään: se on sen suomalaisen Missionin johtajan vaimo (täällä nainen ei ole ihminen vaan aina jonkun vaimo tai tytär) mutta tämä nainen onkin suomalainen nainen, joka ei ole niin vain höplästä vedettävissä. Tämä nainen väittää vastaan sujuvalla bengalin kielellä ja osaa tinkiä kuin mies ikään.

Nostan sarinhelmaa laskeutuakseni riksasta alas. Onneksi katson alas, sillä minulle jää nanosekunti aikaa päättää astunko lehmänläjään vai johonkin mikä muistuttaa kovasti rotan raatoa. Valitsen raadon, se on sentään kuivunut, eikä jää sandaalinpohjaan kiinni.

Pujottelen basaarin kapeita kujia. Basaari on kuin labyrintti, kaksikerroksisten enemmän tai vähemmän rähjäisten talojen keskellä oleva muurahaispesä. Pikku putiikkeja on vieri vieressä, kaupoissa myydään laukkuja, kankaita, kenkiä, sareja, vaatteita, astioita, mausteita, hedelmiä, kattiloita, työkaluja, sähkötarvikkeita, cd-levyjä, koriste-esineitä, Batan varvastossuja, kenkiä.

Räätäli polkee polkusingeriään tutulla paikallaan puun alla basaarin keskellä olevalla aukiolla. Räätäli hymyilee minulle leveästi paljastaen betel-lehden punaiseksi värjäämät harvat hampaansa ja kysyy vointiani -Kämon atchen, sister! -Bhalo, bhalo, vastaan. Basaari kuhisee väkeä, kaikki miehiä. Olen kuin valkoinen huutomerkki vaaleissa hiuksissani, mutta minuun suhtaudutaan kunnioittavasti, saan kiertää putiikkeja rauhassa. Tällä kertaa metsästän vessapaperia, jota myydään yksittäispakattuina muovikääreessä. Tai siis jos myydään. Faridpurissa vessapaperi on harvinaista kauppatavaraa. Yleensä länsimaiset ylellisyydet (pästöroitu maito, vessapaperi, hillo tai murot) ostetaan Dhakasta Kemal Ataturk Avenuen Supermarketissa, jossa myydään jopa vauvan pilttiruokia.

Tulen basaarin ruokaa myyvään osaan, tarjolla on ananasta, banaaneja, perunoita, sipulia, porkkanoita, suolaa, sokeria, riisiä, munia... Kanat kaakattavat puisissa häkeissä. Mausteita myydään suurissa kasoissa; punaista chiliä, keltaista kurkumaa, ruskeaa juustokuminaa, korienterin siemeniä, kaardemummaa, neilikkaa. On kuuma, tuoksut leijuvat raskaana ilmassa. Kasat ovat pyöreissä koreissa maassa, turbaanipäinen mies huitoo kärpäsiä maustekekojen ympäriltä, mutta ei välitä torakoista.

Tuttu kolmijalkainen koira lönkyttää vastaan, vastaan tulee myös tuttu kerjäläinen, se mies, jolla on niin paljon paiseita, että ihossa ei ole yhtään sileää kohtaa. En olekaan nähnyt häntä vähään aikaan. Tervehdin häntä tutulla tervehdyksellä, -Maf korun, en voi auttaa. Kerran annoin Dhakassa kerjäläisäidille paketin, jossa oli Nikon vanhoja sideharsoja, puteli sinkkivoidetta, saippuaa ja lasten kuumelääkettä. Tämän kerjäläisäidin näin joka kerta samoissa liikennevaloissa autonikkunaan koputtelemassa likainen vauva sylissään, mutta paketin saatuaan nainen ei enää koskaan koputtanut meidän auton ikkunaan. Huokaus. Saaliini on neljä vessapaperirullaa.

Janottaa. Ostan lasipullon coca-colaa. Tarkistan, että kruunukorkki on kunnolla kiinni ennen kuin teen kaupat. Kurkkaan myös pillin sisään, en halua imaista ötökkää suuhuni. Meteli ympärilläni on kakofoninen; riksojen kellojen kilinää, työpajojen pauketta, surinaa ja kolinaa. Ihmiset puhuvat kovalla äänellä yrittäen saada asiansa kuuluviin kaiuttimista raikaavan Bollywood-musiikin yli. Katselen ympärilleni, turbaanipäisiä miehiä, vapaana vaeltelevia vuohia, myyntikojuja, pölyisiä katoksia, jotka ovat kuin Indiana Jones-elokuvan lavasteista. Voisi olettaa että milloin tahansa ohjaaja hyppää esiin kulisseista ja huutaa, Poikki, kuvataan uusiksi! Mutta ei, tämä ei ole elokuvaa. Tämä on todellisuutta. Tämä tapahtuu juuri nyt, 2000-luvulla.

Riksakuskit remahtavat nauramaan kovalla äänellä kun saavun teekioskille. Pieni poika pesee eriparisia teekuppeja likaisessa punaisessa ämpärissä. -Sister, äkhön jaben? Nytkö palaat, kysyy riksakuski, joka on lähimpänä ja tarjoaa kyytiä. Enää en ihmettele, että täällä tiedetään kuka minä olen ja mihin minä olen menossa ja mitä minä olen ollut ostamassa. Jostain syystä se saa tuntemaan oloni hyvin turvalliseksi kun istun riksan kyydissä ja katson riksakuskin hikikarpaloiden täplittämää paidanselkämystä. Kuskilla on päällä jokaisen riksakuskin perusvaatetus: lungi ja paitapuseo. Tässä maassa rakastetaan napillisia miesten paitapuseroita. T-paitojakin näkee, mutta paitapusero on ihan ykkönen. Huomaan, että miehen paidanselkämys kukkii hometta. Mutta mikäpä täällä ei homehtuisi.

Home sweet home. Vartija hymyilee minulle leveästi kun sulkee portin perässäni. Purni ja Ima juoksevat luokseni ja tuovat punaisista kukista tehdyn kukkaseppeleen, pujotan sen kaulaani ravisteltuani siitä ensin muurahaiset pois. Silitän Purnin päätä kiitokseksi ja nostan Iman syliin. Niko juoksee luokseni myös ja antaa käteeni keltaisen legopalikan -aarteensa.

Vai Bankkulan kaivoon..

Istun parhaillaan Tampereelta Keuruulla kulkevassa junassa, jonka ikkunoista ohi juoksee suomalainen auringon paisteessa kylpevä talvimaisema. Viereisellä penkillä vaaleahiuksinen pikkutyttö kuuntelee musiikkia ipodista ja laulaa hiljaa itsekseen. Juna on ajoissa, siisti ja järjestelmällinen, ja sen matkustajat istuvat tarpeeksi kaukana toisistaan kohteliaan tietämättöminä.

Tunnelma on niin suomalainen, aivan yhtä suomalainen kuin minäkin. Olen elämäni 25 vuodesta asunut Suomessa oikeastaan koko ajan, puhun suomea, tunnen suomeksi ja rakasta suomalaisuuttani. Kirjoitan suomeksi ja osaan kirjoittaa Suomesta, joten miksi ihmeessä Anne kutsui minut mukaansa matkalle Bankkulan kaivoon?

Oma Bangladeshissa vietetty aika rajoittuu n.3 viikkoon huhtikuussa 2007. Matka Bankkuihin oli suunnittelematon viisuminhakureissu Malediiveilta, jonne olin Annen ja muun perheen kanssa lähtenyt helmikuun alussa kokemaan puolen vuoden harjoittelun ulkomailla. No, asiat eivät noilla "paratiisi"saarilla menneet niin kuin elokuvissa, ja loppujen lopuksi suunnittelematon matkani Bangladeshiin sopikin suunnitelmiin todella hyvin.

Ajallisesti ja kokemuksellisesti oma aikani Bangladeshissa on siis hyvin lyhyt ja jo siksi suppea: kolmessa viikossa ei ehdi nähdä kovin paljoa. Minulle henkilökohtaisesti aika silti on ollut hyvin merkittävä. Koko puolen vuoden merkillinen harjoitteluni muutti minua paljon. Lähtiessäni helmikuussa Helsingistä olin luottavainen, sinisilmäisen naiivi tyttönen, kun taas tullessani takaisin heinäkuussa olin kasvanut paljon enemmän aikuiseksi ja naiseksi, joka ymmärtää pelätä ja epäillä jo silloin, kun asiat vielä tuntuvat olevan "hyvin".

Kun minä laskeudun Bankkulan kaivoon, laskeudun jossain määriin muistoihini Bangladeshista tuona sisältörikkaana harjoitteluaikanani. Mutta laskeudun myös muihin muistoihini, kokemuksiini ja tunteisiini, joita Bangladeshin lisäksi värittää myös monet muut asiat. Ulkoisesti tapahtui siis kolme lyhyttä viikkoa Bangladeshissa, mutta sisäisesti se(kin) aika oli myös jotain muuta ja jotain enemmän. Tarkemmin en vielä tiedä, mitä kirjoitan. Jotain subjektiivista, jotain henkilökohtaista, jotain Bangladeshista, mutta ennenkaikkea jotain itsestäni. Ja toivon, että omalla avoimuudellani voisin lisätä avoimuutta myös itseni ulkopuolisessa maailmassa.

anna
Ja kuvasta luultavimmin saan kiittää Riaa :)

Tervetuloa Bankkulan kaivoon...

- Mikä ihme tän oikein sai aikaan? Ja että ihan oma blogi Bangladeshille? ihmettelee mies ja katsoo minua kulmat rutussa, mitä ilmeisimminkin siis hämmästyneenä.

- Tämä blogi olisi pitänyt perustaa jo yli kymmenen vuotta sitten! puolustelen. - Mulla on ollut Bangladeshin kuvat kaikki järjestelemättä ja valokuvakansioihin laittamatta. Mä en ole vain pystynyt siihen aiemmin. Ja tänään kun tapasin Timon junassa se vaan kirkastui mulle: Nyt mä skannaan kuvia pikkuhiljaa koneelle ja kirjoitan sitä mukaan kaikki ne tarinat mitä niiden kuvien mukana esiin nousee. Mun on pakko tehdä se!

Mies katsoo minua yhä tutkivammin ja sanoo vielä muutaman painavan sanan ymmärrettävistä syistä... Vaihdamme vakavia ajatuksia siitä, että millä periaatteella tänne blogiin näitä kuvia ja tekstejä nyt aletaan sitten suoltamaan.

- Kenelle sä kirjoitat? kysyy hän vielä lopuksi.

- Ennen kaikkea itselleni. Terapoidakseni itsenäni. Bangladesh oli mulle liian pitkään musta aukko mun elämässä. Nyt on kulunut ensinnäkin riittävästi aikaa kaikesta, niin että enää tämä ei ole vain järkyttyneen ihmisen tunteenpurkausta. Ja toiseksi, nyt jos koskaan mun on alettava kirjoittamaan ja käymään asioita läpi, kun mä vielä muistan jotakin.

- Mutta entäs se sun ajatus siitä, että muutkin Bangla-Survivorit vois kanssa blogiin kirjoittaa?

-No, katsotaan miten käy. Mut nyt se alkaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Lantakakut seinällä

Blogista ei ole tarkoitus tulla mikään lannanheittopaikka, vaikka lantakakkukuvalla blogi avataankin. Ehei. Tämä blogi on paljon positiivisempi juttu, sillä tarinoiden myötä heitetään synkät muistot Bankkulan kaivoon!

Welcome to Bankkulan Kaivo!